Suomen hallitus suosittelee kriisimaiden rahoituspiinan helpottamista samanlaisin lääkkein, joilla Suomi taltutti omaa rahoituskriisiään 1990-luvun alun lamassa.
Ehdotuksen mukaan kriisi rauhoittuisi ja korot laskisivat, jos kriisimaat alkaisivat tarjota uusien velkojensa takeeksi reaalivakuuksia, kuten kiinteää omaisuutta tai korvamerkittyjä tuloja.
Ehkä aloitteen esittäminen voi hieman pehmentää Suomen vastarannan kiisken mainetta "eurokumppaneiden" silmissä. Tai ehkä aloite tavallaan viestittää Suomen haluttomuutta osallistua yhteisvastuullisiin velkajärjestelyihin.
Mutta sisältönsä ja perusteluidensa puolesta Suomen ehdotus on erikoinen tai suorastaan nolo ainakin kahdesta syystä:
♦ Suomen ehdottamilla keinoilla ei ollut osaa eikä arpaa Suomen oman kriisin taltuttamisessa.
♦ Suomen aloitteesta ei löydy sanaakaan siitä todellisesta teholääkkeestä, jonka avulla Suomi katkaisi oman syöksykierteensä.
Siinä tuskin on mitään moitittavaa, että Suomen poliittinen johto haluaa esiintyä Euroopan neuvottelupöydissä vaihteeksi uusia ajatuksia esittävänä aloitteen tekijänä eikä aina vain muiden ehdotuksia vastustavana rimpuilijana.
Ehkä silti olisi vielä parempi, jos aloitteissa olisi itua – ja varsinkin, jos niiden perustelut kestäisivät päivän valoa.
Väärä käsitys
lamalääkkeistä
Suomen pääministeri
Jyrki Katainen ehdotti kesäkuussa pidetyssä Eurooppa-neuvoston kokouksessa kriisivaltioiden vakuudellisia velkakirjoja uudeksi keinoksi velkakriisin taltuttamiseksi.
Ehdotus sai muilta eurojohtajilta viileän vastaanoton, mutta Katainen on sittemmin toistanut saman aloitteen useita kertoja.
Katainen ehdotti vakuudellista varainhankintaa kriisikeinoksi esimerkiksi Italian pääministerille
Mario Montille tämän Suomen-vierailulla elokuun alussa. Parin viime viikon aikana hän on toistanut ehdotuksensa myös esimerkiksi
Talouselämä- ja
Der Spiegel -lehdille antamissaan haastatteluissa.
Ehdotuksen mukaan kriisimaiden rahoituspaineet voisivat olennaisesti helpottaa, korot lähteä laskuun ja lopulta kriisikin vihdoin talttua, jos kriisivaltiot asettaisivat uusien velkojensa takeeksi reaalivakuuksia, kuten kiinteää omaisuutta tai velkojen maksuun korvamerkittyjä tulevaisuuden tuloja.
Juuri näin Suomi teki 1990-luvun alussa omassa velkakriisissään, joka talttui aravalainoja arvopaperistamalla. Tai tällaisen käsityksen ainakin saivat esimerkiksi Der Spiegelin lukijat Kataisen haastattelusta.
Harmi vain, että käsitys on mahdollisimman väärä ja vailla pienintäkään yhtymäkohtaa historiallisiin tosiseikkoihin.
Teholääkkeestä
ei sanaakaan
On toki totta, että Suomen valtio hankki 1990-luvulla omaisuusvakuudellista velkarahoitusta. Sekin on totta, että rahoitusoperaatiosta oli valtiolle omanlaistaan etua todennäköisesti enemmän kuin haittaa.
Mutta omaisuusvakuudellinen varainhankinta ei ratkaissut Suomen velkakriisiä, se ei alentanut Suomen valtion rahoituskustannuksia eikä se varsinkaan katkaissut Suomen talouden syöksykierrettä.
Suomen kriisi talttui aivan muunlaisin keinoin, ja ne muunlaiset keinot katkaisivat talouden syöksyn yli kolme vuotta ennen ensimmäisenkään omaisuusvakuudellisen velkakirjan paketointia ja liikkeeseenlaskua.
Noista muunlaisista keinoista Suomen hallitus ei nyt hiisku aloitteissaan halaistua sanaa eikä varsinkaan suosittele niitä kriisivaltioiden ahdingon helpotukseen.
Markan kellutus
oli se teholääke
Suomen valtio toteutti ensimmäisen omaisuusvakuudellisen lainaoperaationsa vuoden 1995 marraskuussa. Talouden syöksykierre oli kuitenkin katkennut kolme vuotta ja kaksi kuukautta aiemmin, vuoden 1992 syyskuussa.
Kriisin käänne koitti jokseenkin samalla hetkellä, kun Suomen Pankki lopetti markan ecu-kytköksen ja laski markan kellumaan vapaasti – eli käytännössä devalvoitumaan – valuuttamarkkinoilla.
Tuota markan kellutuspäätöstä seuraavana arkipäivänä suomalaiset pörssiosakkeet ampaisivat lujaan nousuun, rahamarkkinoiden paniikki alkoi hellittää, korot alkoivat laskea – ja hyvin pian valtiokin alkoi saada kansainvälisiltä rahoitusmarkkinoilta tuoretta lainarahaa laskevin koroin.
Markan kellutuspäätöksen vaikutus talousnäkymiin, pörssiin, kotimaisiin rahamarkkinoihin ja valtion varainhankintaan ilmenee vailla pienintäkään erehtymisen mahdollisuutta koko 1990-luvun kattavista talous-, pörssi-, korko- ja velkatilastoista.
Sitä vastoin valtion omaisuusvakuudellinen varainhankintaohjelma ei erotu samoista tilastoista kuin suurennuslasilla.
Markan kellutuspäätöksen vaikutuksiin verrattuna valtion vakuudellinen varainhankinta oli laman ja rahoituskriisin taltuttajana yhden tekevää askartelua.
Korko puoleen
ilman vakuuksia
Taloussanomien hallussa on seikkaperäiset tilastotiedot joka ikisestä Suomen valtion 1990-luvulla julkisilla rahoitusmarkkinoilla liikkeeseen laskemasta markkamääräisestä velkakirjaerästä.
Lainaerä lainaerältä valtion varainhankintaa ja sen kustannuksia kuvaavasta obligaatiotilastosta ilmenee vaivatta, että valtion uuden varainhankinnan korkokustannukset alkoivat laskea markan kellutuspäätöstä seuraavana kuukautena.
Tilasto kertoo senkin, että velkakirjamarkkinoiden valtiolta vaatima korko oli markan kellutuspäätöksen jälkeen laskenut noin puoleen ennen kuin valtio toteutti ensimmäisen omaisuusvakuudellisen lainaoperaationsa.
Markkinoiden valtiolta vaatima korko aleni hyvin nopeasti siitä huolimatta, että valtion liikkeeseen laskemien uusien velkakirjalainojen vuotuinen määrä paisui muutamassa vuodessa parista miljardista eurosta yli kymmeneen miljardiin euroon.
Velkakriisin tukalimmat vaiheet olivat ohi hyvissä ajoin ennen ensimmäistäkään omaisuusvakuudellista lainaerää.
Aravalainoilla
tukkukauppaa
Suomi oli Euroopan ensimmäisiä valtioita, jotka ryhtyivät omaisuutensa tai tulovirtojensa panttaamiseen ja näin hankkivat osan lainarahoituksestaan vakuuksia vastaan.
Monimutkaisen ja valtion normaalia varainhankintaa selvästi kalliimman operaation toteutti Valtion Asuntorahasto yhdessä valtiovarainministeriön ja valtiokonttorin kanssa. Operaatiota kutsuttiin Fennica-ohjelmaksi.
Valtion Asuntorahasto paketoi vanhoja aravalainasaataviaan tukkueriksi, siirsi ne veroparatiisiin varta vasten perustettuun erityisyhtiöön ja hankki näin muodostettua vakuusmassaa vastaan velkakirjamarkkinoilta tuoretta lainarahaa.
Rahoitustermein kyse oli ABS-arvopapereiden (
asset backed securities) myymisestä, jollaista suomeksi kutsutaan arvopaperistamiseksi.
Kansanomaisesti sanottuna kyse oli eräänlaisesta silmänkääntötempusta.
Velkatilastot
kauniimmiksi
Suomen Fennica-ohjelma oli keino ottaa uutta lainarahoitusta valtion tukeman asuntotuotannon tarpeisiin tavalla, joka ei näkynyt valtion velkatilastoissa. Kyse oli niin sanotusti valtion taseen ulkopuolisesta operaatiosta.
Valtio hankki näin uutta lainarahoitusta vuosina 1995–1999 noin 1,3 miljardia euroa ja kaiken kaikkiaan 2,7 miljardia euroa. Suurimmillaan valtion koko velkamäärästä oli tämän lajin rahoitusta pari prosenttia.
Määrä oli aivan liian pieni mitenkään vaikuttamaan valtion todelliseen rahoitusasemaan. Mutta se oli riittävän suuri, jotta valtion EU:lle näyttämä velkaisuuden bkt-suhdeluku laski niukin naukin 60 prosenttiin.
Ilman Fennica-ohjelman avulla valtion velkatilastoihin aikaan saatua parinkin prosentin kevennystä Suomi ei välttämättä olisi täyttänyt rahaliiton sisäänpääsyvaatimuksia.
Ehkä pääministeri Kataisen tarkoitus ei ole yllyttää kriisimaita käymään kriisin kimppuun velkatilastojen kaunistelulla. Mutta noloa tai ei, siitä Suomen esimerkissä oli ennemmin kyse kuin velkakriisin taltuttamisesta.
Uusimmat uutiset
